Uupumuksesta

Luin Kodin kuvalehdestä jutun, jossa kerrottiin työuupumuksesta. Aihe on sillä tavoin akuutti, sillä työpaikallani eräs henkilö taistelee työuupumuksen kanssa. Lisäksi tämä oma aktiivinen elämäntilanteeni ja ystäväpariskuntamme taiteilu avioeron partaalla, pistivät minut miettimään uupumusta.

Kävin erään jyväskyläläisen kuntosalin esittelyssä, kun äitini oli sellaisen saanut ja lahjoitti sen edelleen minulle. Ei mitään yllättävää tuloksissa. En ole parhaassa mahdollisessa kunnossa, ja muutama kilo olisi hyvä pudottaa. Ajan löytäminen tällaiseen ei ole minun tilanteessani helppoa, kun en todellakaan jää enää työpäivän jälkeen kaupunkiin, vaan lähden kotiin sitten kun juna lähtee. Illat vietän mieluiten perheeni kanssa. Ulkoilu olisi ihanaa, mutta pimeyden takia sekin vaatii talvella omat järjestelynsä, sillä joudun lähtemään autolla "kylille", jotta pääsisin lenkille katuvaloihin. En todellakaan ole kuntosali-ihminen. Pelkkä ajatuskin hien keskellä kuumassa rehkimisestä ahdistaa, kun tosiaan haluaisin vain ulkoilmaan.

Ongelmana on myös se, etten tietenkään tiedä, mitä salin laitteilla voisi tehdä. Personal trainerin palvelut ovat mahdollisia, joko maksamalla niistä kuukausimaksussa tai erikseen. En halua kuitenkaan sitoutua vuosiksi, kun en tiedä, miten pystyisin palveluja hyödyntämään. Tykkäisinkö edes koko touhusta? Toisekseen tiedän, että jos jostain innostun osaan ottaa itsekin selvää asioista. Vaarana on myös se, että otan senkin asian "liian tosissaan", alan suorittaa. Vähiten kuitenkin kaipaan jotain "tsempparia" tai neuvojaa. Pelkäänkin, että joku alkaa oma-aloitteisesti neuvoa ja ohjata tekemisiäni. Haluan totutella touhuun rauhassa ja omaan tahtiini. Jos ostaisin kuntosalikortin, haluaisin tehdä ensin riittävän helppoja harjoitteita, että tästä tulisi oikeasti itselleni elämäntapamuutos, eikä niin että vedän kuukauden täysiä, ja väsyn sitten. Tai että jo ensimmäisen kerran jälkeen olen niin kipeä, etten pysty tekemään viikkoon mitään. Kun pääsen vauhtiin, tiedän, että pikku hiljaa vastus alkaa kasvaa ja sitä kautta kuntokin nousta.

Myöskään hinta ei saa olla liian kallis siltä varalta, etten sitten haluakaan jatkaa jostain syystä. Jos haluan käyttää ryhmäliikuntatunteja, aikojen pitää olla sellaiset, että pystyn niihin osallistumaan. Miksi maksaisin turhista palveluista?

Kuntosalin edustaja halusi minun tekevän ratkaisun heti, otanko heidän jäsenyytensä vai en. Hinta oli kova ja tarjosi paljon kaikenlaista, minkä tarvetta en nähnyt tarpeelliseksi. Kahden tai vuodenkin sitoutuminen tilanteessani tuntui kohtuuttomalta ajatukselta. Halusin nähdä ryhmäliikunta-aikataulut, jotta voisin rakentaa oman aikatauluni niin, että pystyisin niitä oikeasti hyödyntämään. Halusin siksi aikaa miettiä. Edustaja oli sitä mieltä, ettei kannata miettiä, sillä 90 % ei halua miettimisen jälkeen ottaa jäsenyyttä. Sanoin, että jos en saa miettiä, en sitten ainakaan ota. Koska minua pitää osata käsitellä silkkihansikkain tällaisissa "herkissä asioissa", ei meillä tainnut oikein synkata, mikä olisi tietysti ollut minun kannaltani tärkeää.

Näitä asioita punnitessani alkoi kuitenkin kiinnostus harjoitteluun lisääntyä. Selvisi, että työpaikkani vieressä on kuntosali, jossa on mahdollista ostaa päiväkortti vain 10 euron kuukausimaksulla. Siinä on vain kahden kuukauden irtisanomisaika. Käyttöaika olisi klo 6-16, eli juuri se itselleni sopivin aika olla kaupungissa. Minun olisi mahdollista käydä siellä ennen töihin menoa tai vaikka ruokatunnilla. Tyky-tuntiakin on mahdollista hyödyntää kerran viikossa. Ajattelin aloittaa vain kuntopyörän polkemisella, puoli tuntia kerrallaan. Siitä voi pikku hiljaa lisätä tavoitteita, kun kunto kasvaa.

Mutta onhan siinä se vaara, että koko homma menee liian pitkälle. Menee suorittamiseksi.

Uupumisen estämiseksi on tärkeää, että on jotain, mikä irrottaa ajatukset työkuvioista. Perhe, harrastukset, ystävät. Elämässä pitää olla jotain muutakin kuin työ. Itse koen tällä hetkellä, että työni ja opiskeluni tukevat toisiaan ja antavat voimaa toiseen. Perhe pudottaa maanpinnalle, kun ei voi miettiä vain työ- tai opiskeluasioita. Koiraharrastus vie ajatukset vain siihen, mitä olen parasta aikaa tekemässä, eli opettaa keskittymään hetkeen. Mieheni on myös paras ystäväni, mikä on tärkeää pitkässä parisuhteessa: toisen kanssa pitää haluta keskustella asioista ja jakaa kokemukset toisen kanssa.